Anna anteeksi,
etten jaksa pitää yhteyttä,
kysellä kuulumisiasi,
antaa itsestäni palasen.

Vaikka välitän sinusta edelleen,
minäkin olen väsynyt.
Elämä on opettanut
minua pidättäytymään.

Puhelut, joita aloitin,
sähköpostit, jotka kirjoitin,
kutsut, joita muille jaoin.
Miksi en saanut vastakaikua niihin?

Minulta puuttuu kumppani,
enkä tykkää tyrkyttää itseäni muille,
miksi tulen luoksesi,
koska tahdon olla kanssasi.

Mutta jos sinä et koskaan
koputa ovelleni,
mistä tiedän,
että tunne on molemminpuolinen?

Kun halaan,
miksi vastaat siihen laimeasti?
Jos hymyilen,
etkö voisi hymyillä takaisin?

Minä en tahdo paljon,
vain aamiaisseuraa
ja jonkun
jonka kanssa jakaa elämä.

Mutta miten tämä on mahdollista,
kun et näe syytä
pitää huolta kodistasi,
tai edes itsestäsi?

Miten voimme koskaan löytää yhteinen sävel,
jos kaikki on sinulle samantekevää?
Miten meistä koskaan voi tulla
todellisia ystäviä näin?